Laittomat kukkotappelut – julmuuden historia

HYVÄNTEKEVÄISYYS

Kukkotappelut ovat suomalaisille onneksi tuttuja vain elokuvista, kirjoista ja televisiosta. Maailmalla tämä ikivanha kamppailulaji on kuitenkin edelleen elinvoimainen. Tappeluihin valitut kukot harjoitetaan kohtaamaan lajitoverinsa kehässä ja taistelemaan aina jomman kumman kuolemaan saakka. Ennen taistelua niitä pidetään pienissä, ahtaissa häkeissä, jotta niiden stressitila ja ärtyneisyys saataisiin huippuunsa.

Vaikka kukot säilyisivät hengissä taistelusta, vammat ovat moninaiset. Silmien vammat, murtuneet luut ja puhjenneet keuhkot ovat tavanomaisia. Jotta taisteluista saataisiin mahdollisimman rajuja, kukkojen jalkoihin kiinnitetään piikkikannukset, jotka viimeistelevät vahingot.  

Kukkotappelujen kaltainen suoraa eläinrääkkäystä oleva toiminta on jyrkästi tuomittu suurimmassa osassa maailmaa. Tätä julmaa viihdettä pitää kuitenkin hengissä perinteen lisäksi siihen olennaisesti liittyvä laiton vedonlyöntitoiminta sekä huumausaineiden liikkuminen kisojen yhteydessä.

Kukkotaistelujen historia ulottuu tuhansien vuosien taakse

Kukkotaistelujen perinne on todella syvällä historiassa. Ensimmäisiä merkkejä niistä löytyy jo antiikin Rooman mosaiikeista. Historiankirjat kertovat, että kukkotaistelu urheilulajina oli suosittua Intian, Kiinan, Persian ja muiden itäisten maiden alueilla. Eurooppaan sen uskotaan kulkeutuneen Persian kautta.

Euroopassa kukkotaistelut olivat alunperin yhteydessä uskonnollisiin ja poliittisiin motiiveihin, mutta sittemmin ne muuttuivat puhtaasti kansan viihteeksi. Kreikassa kukkotaisteluja käytettiin sodassa ennen taistelujen alkua valamaan sotilaisiin rohkeutta ja taisteluhenkeä.

Keskiajalla kukkotaistelut yleistyivät kaikkialle Eurooppaan, ja kulkeutuivat aina kanaalin yli Englantiin saakka. Siellä varhaisella siirtomaa-ajalla se levittäytyi laajasti koko maahan, jossa lajin otti omakseen niin rahvas väki kuin ylemmät luokatkin.

Englantilaisten maahanmuuttajien lähtiessä etsimään onnea Uudesta Maasta, eli Pohjois-Amerikasta, he veivät mukanaan myös tämän julman urheilulajin. Etelä-Amerikkaan laji oli jo saapunut espanjalaisten uudisasukkaiden mukana. Amerikkojen väliset kukkotaistelut olivat hieman erilaisia keskenään, mutta 1900-luvulla, kun Amerikkojen välinen maahanmuutto kiihtyi, erot tasoittuivat.

Näin kukkotaistelu oli matkustanut läpi koko maailman, ja oli levittäytynyt sen joka kolkkaan.

Kukkotaistelut käytiin taisteluareenoilla

Kukkotaistelu oli aikoinaan suosittu ja laillinen urheilulaji lähes kaikkialla. Taistelut käytiin erityisillä pyöreillä areenoilla, jotka oli aidattu puisilla aidoilla ja myöhemmissä vaiheissa pleksillä. Korkeatasoisimmilla areenoilla katsomoista löytyivät kunnon istuimet, joissa väki saattoi seurata ottelun kulkua. Alemman luokan areenoilla penkkien virkaa toimittivat alkeelliset penkit tai vanhat autojen istuimet.

Vedonlyönti kuului lajiin jo vuosisatoja sitten. Vetoja ruvettiin asettamaan hyvissä ajoin ennen ottelun alkua, ja sitä jatkettiin läpi ottelun. Usein ottelut järjestettiin turnauksina. Omistaja, jonka kukko voitti eniten otteluja päivän aikana, voitti turnauksen.

Taistelun alkaessa omistajat pitivät kukkoja tiukasti kiinni omalla areenan puolellaan, ja niiden sallittiin vain nokkia toisiaan. Sitten ne päästettiin irti toistensa kimppuun käyttäen aseenaan nokkaa ja kynsiä. Jos ne takertuivat toisiinsa liikaa, omistajat erottivat ne varovasti toisistaan, ja taistelu jatkui. Taistelun lopun lähestyessä kukkojen jalkaan kiinnitettiin metallinen, teroitettu lisäosa. Normaalisti käytettiin jääpiikkimäisiä, hieman kaarevia kannuksia, mutta Etelä-Amerikassa suosittiin veitsimäistä, kevyempää versiota.

Kisat olivat meluisia, miesvoittoisia tapahtumia, joista ei oheistoimintaa puuttunut. Jos naiset ottivat osaa tapahtumaan, se tapahtui vain katsomon puolelta. Harvakseltaan järjestettiin myös naisille suunnattuja kisoja, joissa he toimivat kukon omistajan roolissa.

Kukkotaisteluja ei nähty aikoinaan samassa valossa, missä ne meidän silmiimme nykyään näyttäytyvät. Niiden kulttuuriarvo oli korkea, ja kukkojen kasvattajat olivat arvostettuja kansalaisia. He viettivät lukemattomia tunteja opiskellen jalostuslinjoja, huolehtimalla linnuista ja valmistaen niitä tuleviin taisteluihin.

Kukkotaistelut tänään

Eläinten kaltoinkohtelua ei olla saatu tähän päivään mennessä kitkettyä kaikista kulttuureista. On olemassa vielä maita, joissa se on jopa laillista.

Esimerkiksi Filippiineillä kukkotaistelukulttuuri on enemmän kuin voimissaan. Siellä taistelukukkoja kohdellaan kuin perheenjäseniä ja niillä ylpeillään naapurustossa. Kadulla ei ole lainkaan tavatonta törmätä piiriin, jonka keskellä kaksi kukkoa taistelevat toisiaan vastaan väkijoukon hurratessa ympärillä. Kukkotaisteluille omistettuja areenoita löytyy jokaisesta kylästä ja kaupungista.

Myös Pohjois- ja Etelä-Amerikassa kukkotaisteluja käydään edelleen, mutta ne ovat laittomia. Modernia länsimaalaista kuitenkin järkyttää fakta, että esimerkiksi Oklahomassa kukkotaistelut olivat laillisia vielä vuoteen 2002 asti. Nykyään kukkotappelujen yhteydessä tavattava rikollisuus saa virkavallan toimimaan tehokkaasti yrityksissään hävittää nämä epäinhimilliset kilpailut.

Eläinten oikeuksiin kiinnitetään aina vain enemmän huomiota. Kukkotaistelujen perinne on joissain maissa valitettavasti niin vahva, että muutoksen näkymiseen voi mennä vuosikausia.