Näppituntumalla uskaltaisin väittää, että suurin yksittäinen ruokintaongelma maailmalla (siis foorumimaailmassa) ovat nirsoilevat koirat. Ruoka ei maistu. Kupista valikoidaan määrätyt asiat ja loppu jätetään syömättä. Omistajat yrittävät epätoivoisesti löytää ruokaa, joka maistuisi. Lopulta päädytään syöttämään hanhenmaksapalleroita kermassa, hopeisella pikkulusikalla syötettynä. Nirsoilusta ollaan huolissaan useimmiten siksi, että koira on myös turhan hoikka – jollain mittarilla ainakin. Ylilihavien omistajathan olisivat vain onnellisia, jos koira lopettaisi kaiken mahdollisen pupeltamisen. Nirsous on harvemmin aikuisten greyhoundien ongelma, mutta kasvavilla – jonkun matkaa luovutuksen jälkeen – siihen välillä törmää. On yksi syy siihen, miksi aikuinen ratagreyhound syö kuppinsa ja kiillottaa sen niin hyvin, että tiskaaminen on lähinnä muodollisuus. Syy on käänteisesti sama, miksi muissa roduissa nirsoutta tavataan. Syyn nimi on nälkä – tai sen puute.
Kilpaileva greyhound on jatkuvalla dieetillä. Kilon ylipaino hidastaa 0,2 – 0,3 sekuntia – metreissä aika paljon lajissa, jossa sadasosasekunnin eroihin maailkamerassa ei todellakaan tarvita suurennuslasia. Koirilla on koko ajan nälkä, oikeammin näläntunne. Niiden elimistö on vakaasti sitä mieltä, että eletään katovuosien aikaa, koska ruoka ei riitä läskin rakentamiseen. Elimistö haluaa yli kaiken varastorasvaa ja pyrkii lisäämään syömistä nostattamalla nälkää. Tämä toimii toisinpäinkin. Jos greyhoundin antaa syödä vapaasti, niin alun ahmimisen ja noin kolmen kilon lihomisen jälkeen greyhound lopettaa ja alkaa säännöstellä syömistään. Toki tämä on yleistys ja jotkut kykenevät paisuttamaan itsensä laiskan, leikatun labradorinnoutajan mittoihin – mutta pääsääntöisesti greyhound säätelee syömistään. Tämä sama toimii muillakin roduilla. Kun ruokaa on saatavilla koko ajan, niin pakottavaa nälkää ei tule. Elimistö on vakuuttunut hyvistä ajoista, eikä koe lihomista tärkeäksi.
Periaatteessahan koiran kuin koiran pitäisi lihota määrättyihin mittoihin, ennen kuin se alkaa säätelemään syömistään. Kaatuuko kaunis teoria siihen, että niin monet nirppanokat ovat kuitenkin einen hoikkia? Ei kaadu. Kyse on verensokerista, insuliinista, leptiinitasojen noususta – ylipäätään koko hormonituotannosta, joka säätelee nälän tunnetta. Kun syödään usein ja hiukan, niin insuliinipiikin – loivankin – myötä näläntunne katoaa. Elimistöä itseasiassa huijataan hivenen, koska kokonaisenergia ei kuitenkaan riitä lihottamiseen. Mutta saatavat kalorit pitävät painon riittävänä, koiran ja sen fysiologian kannalta. Se jaksaa, eikä väsy. Omat kauneusihanteemme taasen sanovat, että eläimellä pitäisi olla niin ja niin paljon lisää painoa. Sitä pidetään laihana.
Nirsous ei siis sinällään ole mikään ongelmatila, vaan normaalia käytöstä. Eläminen ihmisen kanssa vain ei ole aina normaalia, varsinkin kun me itse ajamme koirat epänormaaliin tilaan, jonka haluamme kuitenkin normalisoida. Skitsofreenistako? Aivan varmasti. Nirsouden suhteen on siis kaksi tietä. Joko se parannetaan, tai sen kanssa opitaan elämään. Kumpikin käy, ja sopivuus riippuu aivan siitä, mikä parhaiten kelpaa ihmisen ja koiran tasapainoiseen elämään.
Oletetaan kuitenkin, että nirsoilun halutaan loppuvan ja ruokakupin tyhjenevän vauhdilla. Se onnistuu, mutta kuten käytännössä aina koirien häiriökäyttäytymisen korjaamisessa, niin ihmisen käyttäytyminen korjataan – ei koiraa.
Mutta ennen kuin mitään muuta tehdään, niin varmistutaan siitä, että kyseessä ei ole terveydellinen ongelma. Huonot hampaat vaikeuttavat syömistä. Tulehtuneet kitarisat tekevät varmasti koirasta nirson – ei halua niellä enempää kuin on pakko, koska sattuu. Jos ruoka itsessään aiheuttaa koiralle huonon olon, niin se ei syö. Rasvaa on turha tarjota lisää, jos haima ei toimi. Merilevä on varmasti hyvä ravintolisä, mutta jos se käynnistää närästyskohtauksen, niin ravintolisän hyvyys on vähintäänkin kyseenalaista. Eläinlääkärikin saattaa kyetä auttamaan, mutta perusedellytys olisi, että jokainen osaa ja pystyy lukemaan koiraansa niin paljon, että näkee koska se ei voi hyvin.
Terveellä koiralla nirsous johtuu aina yhdestä syystä: nälän puutteesta. Poikkeuksetta. Hyvään poikkeuksettomaan sääntöön kuuluu kuitenkin aina se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Koira syö tuoretta ruohoa, koska se tiedostamattomasti kokee tarvitsevansa sitä. Me emme tiedä syytä, eikä koirakaan, mutta se tarvitsee sitä. Sama koskee (järkevissä määrin) myös sitä, mitä koira kieltäytyy syömästä. Säännönmukaisesti aina ja joka kerta. Tuota kieltäytymistä on syytä kunnioittaa, koska se saattaakin olla syömättömyyden perimmäinen syy – koira voi siitä huonosti. Mutta tulen kirjoittamaan Katiskaan piakkoin enemmän aiheesta ‘halu kertoo tarpeesta’.
Kun nälkä saadaan takaisin, niin nirsous loppuu. Koska kyseessä on myös jossain määrin opittu tapa, niin tehdään kaksi asiaa yhtä aikaa. Lisätään nälkää ja muutetaan ruokintarutiinit. Nälkä saadaan helposti aikaiseksi. Jätetään koira vähintään vuorokaudeksi ilman ruokaa. Joskus jopa parikin päivää tarvitaan. Ja siis tosiaankin ilman ruokaa. Ei koira siihen kuole. Sen on syntyjään ahmija, joka jaksoi taivaltaa päivätolkulla ilman riittävää ravintoa. Mitkään makupalat eivät ole sallittuja, ei edes palkintoina. Jos kuulut ryhmään en-kestä-koiran-syyttävää-katsetta-ja-annan-aina-periksi, niin lopeta lukeminen tähän ja opettele elämään nirson koiran kanssa. Toisin sanoen, anna sen popsia ja anna sen valikoida ruokaansa. Hyväksy se. Mutta jos kykenet kovettamaan sydämesi, niin paaston kylkeen lisätään liikuntaa. Reipas metsälenkki nostattaa nälkää kivasti.
Koiraansa kouluttavat joutuvat valitettavasti keksimään paremman keinon motivoida kuin nakit ja maksanpalat. Jokainen makupala, perustellustakin syystä annetut, nostavat verensokeria ja käynnistävät prosessin, jonka lopputulokseksi päätetään onko nälkä tyydytetty. Jos koiralle työnnetään kentällä paketillinen nakkeja suuhun, niin voi olla aivan varma, että nälkä ei ole vielä muutamankaan tunnin päästä.
Tarvitseeko erikseen mainita, että myös kimpassa sohvalla TV:n ääressä popsitut makupalat kuuluvat samaan kastiin? Tai ajanvietteeksi popsitut siankorvat? Tai hampaiden putsaamiseen järsityt rustot?
Kun koiraa ylisyötetään, niin määrässä kuin kerroissakin, tapahtuu muutama asia. Koiran aineenvaihdunta lisääntyy. Voitaisiin sanoa, että sen kierrosluku kasvaa, moottori käy kovemmalla. Ruuansulatus ja käsittely vaatii energiaa, sillä mitään ei saada ilmaiseksi. Osa hyödynnetään, osa poistetaan, ja kaikki tarvitsee energiaa. Syödystä kaloreista suurempi osa kuluu pelkkään elimistön rattaisen pyörittämiseen ja pienempi osa riittäisi varastoitavaksi. Jos saadun ruuan energiasisältö on kuitenkin tarpeeksi korkea, niin koira lihoaa. Jos saadun ruuan tai makupalan energiasisältö on alempi kuin sen käyttö on kuluttanut, niin laihdutaan. Lisäksi tapahtuu toinen mielenkiintoinen asia, jonka “aste” riippuu koirasta. Jos koiraa syötetään määrällisesti kerrallaan liikaa, ja parhaimmillaan jopa liian usein, niin suolen toiminta kiihtyy niin paljon, että päivä toisensa jälkeen enenevissä määrin hukataan ruokaa. Koiraa kuvaa parhaiten ilmaisu läpipasko. Tarkoittaa lihotuksessa sitä, että pitäisi pyrkiä antamaan mahdollisimman energistä ruokaa mahdollisimman vähän mahdollisimman usein. Tässäkään puhdas määrän lisääminen ei auta yhtään mitään, jos laatu unohdetaan. Tuo ei kuitenkaan toimi lihotettavan nirsoilijan kanssa.
Kun nirson koiran nälkä on herätetty, niin jollain aikavälillä syöminen kiihtyy. Kannattaa muistaa, että ahmimisnopeus on jossain määrin myös yksilökysymys, ja kaikki eivät tyhjennä kuppiaan sekunneissa, vaikka nälkään kuolisivat. Koska nirsous on myös opittu tapa, niin “palautuminen” – poisoppiminen – vie aikaa. Siksi syömistä on seurattava koko ajan. Kun alkaa näyttää taas siltä, että vain määrätyn väriset tai muotoiset ruoka-aineet kelpaavat, niin kuppi pois ja aloitetaan uudestaan nälän hankkiminen. Nirsoa koiraa ei koskaan syötetä kaksi kertaa päivässä, varsinkaan jos se on hoikka. Kerran päivässä syöminen hidastaa aineenvaihduntaa, jolloin koiran energiantarve – se tyhjäkäyntinopeus – laskee ja jää enemmän energiaa säästöön – joka muutetaan varastoenergiaksi, läskiksi.
Nirsous on useimmiten kuivamuonalla elävien ongelma. On turha luulla, että tämä johtuisi maistuvuudesta tai kuvitellusta luonnonmukaisuudesta. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että kuivamuonalla on helpompi antaa enemmän energiaa ja enemmän kylläisyyden tunnetta kuin vesimäärältään suuremmilla ruokintatavoilla – lihalla tai barffilla.
Yksi tekijä kuitenkin yhdistää nirsoja koiria. Niiden liikunnan määrää ja jossain tapauksissa myös henkisempien aktiviteettien määrää on lisättävä. Ne eivät liiku ja kuluta tarpeeksi – vaikka omistaja niin luulisikin. Liikunta on paras tapa hankkia nälkä.
Kommentteja